Neurokirjolaisen näkökulmasta on mielestäni älytöntä, että ihmisten yhä odotetaan lunastavan paikkansa työelämässä, jollaisen perässä neurotyypillisetkään eivät enää tahdo pysyä. Vaikka oma näkökulmani onkin rajallinen kokemusteni rajoittuessa työharjoitteluihin, en ole ikinä pystynyt ohittamaan muualta kantautuvaa viestiä työelämän raadollisuudesta. Lienen joidenkin mielestä jopa omahyväinen, mutta sen riskin olen valmis ottamaan sanoessani, että hädin tuskin selvisin edes peruskoulusta.

Vastoin autistisuudesta yleisesti välitettyä mielikuvaa voin vakuuttaa, että osasyynä koko aikuisuuteni kestäneeseen lausuntorumbaan on herkkyys ja traumatisoituminen lapsuutta seuraavan kulttuurin raakuuteen. Tavallaan jouduin kokemaan murrosiän kriisit kaksin- tai kolminkertaisina, sillä noihin ikävuosiin ajoittui vakavia vaikeuksia niin kotona kuin koulussa. En sentään lähtenyt huonoon seuraan ja hankkinut päihdeongelmia, mutta sitäkin vaikeammaksi koitui totaalinen vieraantuminen ikäisteni tavasta hoitaa ihmissuhteita.

Ja koska kaikki lopulta liittyy kaikkeen, vaikka työelämäkeskustelussa yhä pyritään näkemään elämän osa-alueet toisistaan erillään, olin kiusattuna suorastaan varma, että paras tapa välttää hermoromahdus oli lamaantua ja vetäytyä neljän seinän sisään.

Olen myös varma, että moni muukin ikäiseni autisti kamppailee samanlaisen trauman kanssa. Selviytymiskeinoiksi on voinut jäädä puhuminen vain, jos puhutellaan, aiheiden välttely ja erilaiset "katoamistemput." Suurissa joukoissa on helpompi jättäytyä ongelmineen näkymättömäksi, jolloin vältetään mahdollisesti piinalliset keskustelut, jotka ajan kuluessa vaikeutuvat hoitamatta jäävien ongelmien paisuessa.

Neurokirjolainen voi peruskoulusta selvittyään olla ns. puun ja kuoren välissä. Mihinkään ei uskaltaisi ryhtyä kiusaamisen pelossa, mutta samalla vanhemmat saattavat puskea kohti työelämää tai opiskeluja. Pitkään aikaan ei välttämättä löydy ketään, jonka kanssa asioista uskaltaisi puhua niiden oikeilla nimillä. Perheen sisäinen sensuuri voi olla vakava paikka neurokirjolaiselle, joka polkujaan hakiessaan voi olla täysin eri mieltä sisartensa ja vanhempiensa kanssa. Koska asiat samoin käsittäviä kavereita ei usein ole ja asiansa osaavia terapeutteja puuttuu, peruskoulujärjestelmän runnoma autisti voi olla totaalisen hukassa elämässään, vaikka diagnoosi olisi.

Jos siis kiusaamisen pelko ehtii minun tapaani levitä mielikuviin työelämästä, voi olla vaikeaa niellä työelämää puoltavia asenteita, kun uutisista ja keskustelupalstoilta saa usein kuulla huonoista esimiehistä. Seurauksena voi olla itseään ruokkiva kehä, joka vähitellen tekee neurokirjolaisesta katkeran ja sulkeutuneen. Näin minullekin ehti tapahtua, mutta iän myötä mukaan on tullut ripaus ymmärrystä. Niillä huonoilla pomoillakin voi olla ongelmia, joihin he eivät saa tai ole osanneet hakea apua. Vaikka ikävää johtamistapaa tämä ei oikeutakaan, en enää hyppää syntipukkien hakijoiden kelkkaan tuosta vain. Nyt kun Kelakin on armahtanut minut pysyvän työkyvyttömyyseläkkeen muodossa, voin vain maksella kotistudioni hankintavelkoja ja miettiä seuraavia siirtojani. Maailman, jonka meno joskus muistuttaa hiljaista kaikki vastaan kaikki -taistelua, pitää joskus vain antaa olla, ettei hulluksi tule.

Kirjoittaja Toivo ("Topi") Hauru on valmistunut media-assistentiksi vuonna 2014 ammattiopisto Luovista. Tutkintoalan ohella hän on myös itseoppinut blogikirjoittaja ja säveltäjä. Vapaa-aikansa Toivo on myös käyttänyt suurten tietomäärien omaksumiseen vaihtelevista aihepiireistä.