13.08.2021
Autismisäätiön keltanokka
Tulin Autismisäätiölle töihin sosiaalialan keltanokkana: keväällä 2020 valmistuneiden sosionomiopintojeni aikana työskentelin yhden kesän henkilökohtaisena avustajana ja kolme opintojen aikaista harjoitteluani suoritin nuorisotyössä. Autismisäätiölle saapuessani olin ehtinyt työskennellä puolisen vuotta Kelalla, josta kaipasin ekstrovertille luonteelleni sopivaan sosiaalisempaan ympäristöön ja asiakastyöhön. Koronavuosi ja etätyösuositus söivät sosiaaliset kontaktit työpaikalla minimiin, joten kaipasin uusia, ihmisläheisempiä tuulia.
Olin (ja olen toki edelleen) keltanokka myös autismikirjon parissa. Aloittaessani valmentajana Käpylän OVP:ssa tutustuin kirjoon ensi kertaa henkilökohtaisesti, kontrastina aiemmalle populäärikulttuurin tai kirjojen kautta kauempaa kerätylle mutu-tuntumalle. Sain siis Autismisäätiöllä sekä ensimmäisen kosketukseni autismikirjon ihmisiin, että ensimmäisen kosketukseni vammaistyöhön sosiaalialan ammattilaisena.
Autismisäätiölle tuleminen tuntui isolta askeleelta myös ammatillisen identiteettini kannalta: varsinaista kokemusta sosiaalialan asiakastyöstä minulla oli aika vähän. Nyt oli siis aika alkaa rakentamaan ammattiminää: minkälainen sosiaalialan ammattilainen haluan olla? Mitä osaamista haluan sosionomina tuoda työpaikalle, ja minkälaisia asioita voin oppia?
Päällimmäisin tunnetila ensimmäisen työpäivän lähestyessä oli jännitys: miten pärjään, minkälaisia ovat asiakkaat ja työkaverit, sopeudunko ja viihdynkö, osaanko hoitaa haastavatkin tilanteet? Esihenkilöt sulattivat osan tästä jännityksestä ensimmäisenä päivänä sanomalla, että on ok olla vähän pihalla ensimmäiset parikin viikkoa. Olin ehkä huomaamattakin asettanut itselleni paineita olla jotenkin heti valmis ja osaava.
Ja niinhän ensimmäiset pari viikkoa menivätkin, vähän pihalla: tutustuin talon käytäntöihin ja asiakkaisiin, minua perehdytettiin ja keräsin hiljaista tietoa työkavereilta. Kehuin sitä ensimmäisessä säätiön työnohjauksessani ja kehun uudelleen: Autismisäätiön perehdytys oli mielestäni erittäin toimivaa, koska “virallisemman” perehdytyksen rinnalla oli koko ajan saatavilla hiljaista tietoa työkavereilta työn ohessa ja oma aktiivisuus palkittiin. Sosiaaliala on siitä mielenkiintoinen ala, että tutkittuun teoriatietoon perustuva koulutus kietoutuu käytännön työssä hyvin vahvasti niin omaan kuin asiakkaan persoonaan, sekä niiden välille syntyviin yhteyksiin. Ammattiminän määrittämisen kannalta tämänkaltaiset ahaa-elämykset ovat mielettömän tärkeitä, ja ammatti-identiteettiä rakennetaankin mielestäni koko uran ajan.
Vammaistyössä minua jännitti erityisesti kohtaamistyö ja haastavat tilanteet. Olen saanut de-eskalaatiokoulutusta aikoinaan pikaruokaravintolan vuoropäällikkönä toimiessani ja kohtaamistyö on aina ollut vahvuuksiani, mutta aloitus tuntui silti loikalta tuntemattomiin vesiin pää edellä. Jännitykseni oli toisaalta tervettä varovaisuutta, mutta myös pidemmän päälle turhaa: minut koulutetaan asianmukaisesti, kunhan koronalta pystyy, ja ympärilläni on koko työpäiväni ajan osaavaa henkilökuntaa. Lisävarmuutta olooni toi myös se, että iso osa yläkerran tiimistämme on säätiön konkareita vuosikausien ajalta.
Jännitys pitää valppaana ja halukkaana oppimaan. Samalla kuitenkin turvaa tuo osaava tiimi ja luottamus siihen, että ajan kanssa olen itsekin koko ajan osaavampi.
Muitakin ahaa-elämyksiä olen työn aikana kokenut aiemmin mainitun lisäksi. Olen ihmisenä välillä kärsimätön: minulla on vähän hyperaktiivisuuspiirteitä ja kova tekemisen meininki. Täällä olen joutunut (vai päässyt?) kohtaamaan nämä piirteeni jo heti kättelyssä useamman kerran. Joskus asiakas tarvitsee vain rauhallista läsnäoloa, joskus jutustelua, joskus ei sitäkään. Aina ei voi jokaista ideaansa toteuttaa, eikä toteutettavat ideat välttämättä toteudu toivomallaan tavalla tai juuri silloin, kun haluaisi.
Toinen ahaa-elämykseni on liittynyt autismikirjon ihmisiin. Lähipiirissäni ei ole kirjoon kuuluvia ihmisiä, enkä ole aiemmin työskennellyt heidän parissaan, joten tulin tänne uteliaana ja valmiina oppimaan. Pyrin olemaan odottamatta mitään, vaikka omat kiinnostuksenkohteet ovatkin tuoneet jonkinlaista esitietämystä autismikirjosta. Asiakkaita kohdatessa yllätykset ovat liittyneet suurimmaksi osaksi tämän sekalaisen joukon moninaisuuteen, rikkauteen ja ainutlaatuisuuteen. Missään asiakasryhmässä ei toki ole mitään valmista muottia, johon kaikki sopisivat, mutta koen tämän jotenkin erityisesti korostuvan autismikirjon henkilöiden kanssa työskennellessä. Jokaisella on niin omankaltaiset tarpeensa, toimintakykynsä, taitonsa, halunsa, persoonansa ja kommunikaatiomenetelmänsä, että koen vielä kahden kuukauden jälkeenkin oppivani joka päivä uutta jostakusta.
Autismisäätiö on monialainen ja –tieteinen työpaikka, jossa kaikki ovat moniosaajia riippumatta taustakoulutuksesta. Tiimityöskentelyssä tämä monialaisuus näkyy niin suunnittelu- kuin asiakastyössä. Kaikki tuovat pöytään omaa eritysosaamistaan ammentaen koulutustaustastaan, mutta tärkein työ meillä tehdään asiakkaiden kanssa omalla persoonalla. On ilahduttavaa huomata, miten hyvin erilainen osaaminen yhdistetään. Kahden kuukauden valmentajana olon jälkeen koen tuovani sosiaalialan teoriapohjan lisäksi tiimin pöytään omaa persoonatyöskentelyäni, jolla luon ja ylläpidän suhteita asiakkaisiin ja työtovereihini.
Esihenkilöni lähestyi minua muutamaa viikkoa aloittamiseni jälkeen ja kertoi kokevansa, että olen sujahtanut joukkoon hyvin ja olleeni nappivalinta Käpylän tiimiin. Ratsastan itse myös vielä honeymoon-tyylisellä aallonharjalla ja olen kerta kaikkiaan ihastunut työhöni, asiakkaisiimme, tiimiimme ja Autismisäätiöön. En malta odottaa näkeväni, mitä kaikkea urani täällä vielä tulee sisältämään.
Kirjoittajasta: : Sofia on työskennellyt Autismisäätiöllä valmentajana vuodesta 2020. Hän on puoliksi suomalainen ja puoliksi italialainen ikuinen oppija, joka on koulutukseltaan sosionomi (AMK). Sosiaalialalle hänet veti halu työskennellä ihmisten parissa, tarve auttaa apua tarvitsevia ja hinku olla osana muutosta kohti parempaa maailmaa.