Jatko-osana edelliselle saman aiheen artikkelilleni luettelen palluroina muutamia asiakohtia, joita tubettajien tulisi mielestäni huomioida. Huomaa, että seuraavat käsittelevät pääasiassa YouTubea ja käyttämääni ohjelmaa DaVinci Resolvea, joista minulla on eniten kokemusta:

 

Tiivistäminen. Sosiaalisen median palveluissa, kuten YouTubessa, katsojan huomio kannattaa kiinnittää mahdollisimman nopeasti. Videon otsikon ja sen "kansikuvan" tulee viestiä mahdollisimman täsmällisesti, mitä katsoja voi videolta odottaa. Jos videoon sisältyy vapaamuotoista jaarittelua, tulisi sekin sisällyttää vähintään videon otsikkoon. Nykyään YouTube-videoihinsa voi liittää nk. aikaleimoja, joiden avulla katsoja voi halutessaan kelata juuri tiettyyn kohtaan videota. Erityisen kannattavaa näiden käyttö on tutoriaaleissa, eli tiettyä asiaa opettavissa videoissa.

Clickbait. Tällä nimellä tunnetaan yleisesti temppu, jossa videon kansikuva ei ollenkaan vastaa sen sisältöä. Itse en pidä tätä eettisenä huomionhakukeinona. Paremman puutteessa paras ratkaisu on valita jokin YouTuben ehdottamista kansikuvista, jotka se on napannut itse videosta. Jos kuitenkin taitoa ja halua riittää, on kannattavinta houkutella katsojia jonkinlaisella kansitaiteella. Kuvan ei tarvitse olla videosta kaapattu, mutta sen olisi hyvä toimia videon otsikon taiteellisena jatkeena. (HUOM: oman pikkukuvan lataaminen vaatii YouTube-kanavan vahvistamisen puhelinnumerolla).

Kuvasuhteet (eng. aspect ratio). Kirjoitushetkellä kulutusmediassa ja somessa yleisesti hyväksytty kuvasuhde on 16:9, eli karkeasti sanoen kuva on 16 palikan levyinen ja 9 palikan korkuinen. Vanhoissa, yleisimmin ennen 2000-luvun puoliväliä kuvatuissa kotivideoissa, kuvasuhde on alun pitäen ollut 4:3, eli nykyistä kapeampi. Tämän muotoisia ovat monet nk. kuvaputkitelevisiot, jotka olivat yleisessä käytössä, kun viihdemaailmassa pelattiin tällä kuvasuhteella. Tämä on johtanut vaihteleviin ratkaisuihin, kun kuvasuhteeltaan kapeampaa materiaalia on yritetty sovittaa katseltavaksi nykyajan leveämpiin ruutuihin. Jos käytät videossasi sekä nykykameroilla kuvattua että 4:3-muodossa olevaa materiaalia, itse suosittelen keskittämään kapeamman videomateriaalin klipit niin, että niitä ympäröi kaksi mustaa palkkia. Näin tulet kunnioittaneeksi vanhan materiaalin sommittelua, mikä monesti rikkoutuu, jos vanhaa aineistoa yritetään rajata nykyajan kuvasuhteisiin niin että se täyttää ruudun.

Valaistus kuntoon. Vaikka kirjoitusaikana Ukrainan sota ja sen kerrannaisvaikutuksina puhjennut energiakriisi pakottaa säästämään sähköä, tämä ei valitettavasti tee kameroiden kennoista parempia heikossa valaistuksessa. Moni meistä on tottunut himmeämpään perusvaloon, kuin millä varsinkaan halvat puhelin- tai tietokoneiden näyttökamerat pystyvät muodostamaan siistiä videokuvaa. Moni lienee huomannut, kuinka valon vähentyminen tekee videokuvan rosoisemmaksi ja heikentää yksityiskohtia. Moni kamera osaa nykyään lisätä kennonsa herkkyyttä tarvittaessa, jotta videoon päätyisi edes jotain, mutta tämän hintana on heikko kuvanlaatu. Halvin nk. lopullinen ratkaisu on lisävalaistus, mikäli kuvaat pimeään aikaan ja/tai sisätiloissa.

Kallis kalusto ei tee aloittajasta mestaria. Moni kuvittelee, että kuvan- ja äänenlaadulliset ongelmat ratkeavat heittämällä rahaa laitteisiin. Betonikerrostaloissa osa nk. amatöörimäistä äänenlaatua on betonihuoneiston runsas kaiku, varsinkin jos huonekaluja on vähän. Laitteista ja olosuhteista riippumatta puheen saa tallennettua sitä kirkkaammin, mitä lähempänä on mikrofonia. Puheen äänittämisen kannalta ihanteellisin huone on akustoitu ja kaikua on minimoitu ääntä absorboivin materiaalein, kuten huonekaluilla. Kerrostalossa asuvakin voi parantaa äänitysten laatua menemällä lähemmäs mikrofonia ja säätämällä äänitystasot niin, että äänen korottaminenkaan ei aiheuta säröä. TV-haastatteluissa käytetään usein ns. nappimikrofoneja, jotka sovitetaan kunkin osapuolen kaulukseen. Äänihuoneessa miksaajat voivat säätää kunkin puhujan voimakkuustasoja niin, että henkilöt kuullaan eikä muualta tallennu liikaa hälinää. Mitä taas videokuvaan tulee, nykyään moni halpakamerakin yltää kunnon valaistuksella niin hyvään laatuun, että laatuerot kalliin ja halvan kaluston välillä jäävät häviävän pieniksi.

Kohina. Äänittipä videoitaan kuinka hyvällä kalustolla, kaikkiin äänitteisiin jää jonkinlaista, enemmän tai vähemmän kuuluvaa suhinaa. Tämä on eräänlainen luonnonlaki kaikessa tuotannossa, mitä vain on lähestyttävä tilanteiden mukaan. Jos esim. musiikkikappaleessa on suvantovaihe, joka rikkoutuu jälkiäänitetyllä laululla, voi tuntua häiritsevältä, jos lauluosuuden yhteydessä musiikkiin ilmestyy äänitykseen jäänyttä suhinaa. Suhinan häiritsevyyden poistamiseksi on käytännössä kaksi vaihtoehtoa, kunhan itse äänitysvaihe on ensin hoidettu parhain päin. Yksi keino on, että lauluäänitykseen sisällytetään puoli minuuttia studion kohinaa. Tätä osuutta voidaan äänitteen jälkikäsittelyssä hyödyntää niin, että ohjelman annetaan analysoida kohinapätkän sisältämä taajusspektri. Kun analyysi on tehty, osaa ohjelma tämän perusteella poistaa äänitteestä häiritsevän kohinan ja säästää hyötysignaalin, eli laulun. Toinen tapa on lisätä koko kappaleeseen tai tuotantoon tätä taustakohinaa, jolloin laulu- ja puheäänitteiden vääjäämätön kohina jää ikään kuin piiloon.

Puheen editointi. Harva meistä osaa puhua virheettömästi tai sekoittamatta sanoja toisinaan. Joillakin taas, kuten minulla, on taipumusta pitkiin ajatustaukoihin, varsinkin jos puhun mikrofoniin ilman käsikirjoitusta. Itse en ainakaan pysty puhumaan pidempiä lauseita ilman, että joudun välissä pysähtymään ja korjaamaan pieleen menneen tavun, vokaalin jne. Ratkaisu on kärsimättömän kiirehtijän painajainen - editointi. Puheäänitettä siis leikellään ja palasia yhdistellään niin, että lopullisessa videossa viesti menee varmasti perille. Toki tällöinkin eri leikkauskohdat saattavat kuulua lopputuloksessa, mutta monen tubettajan tavoin olen hyväksynyt, että viestinnän tiivistyminen pyhittää editoidun puheen outoudet.

Muistia, tehoa ja vielä kerran muistia. Kaltaiseni köyhä tubettaja joutuu päivittäin tekemisiin yhden tosiasian kanssa - videoiden teko vaatii koneilta tehoja. Muistia, olkoonkin se ulkoisella kovalevyllä, tarvitaan tapauksesta riippuen muutamia tai satoja gigatavuja, jotta videonauhoitusten nk. raakakopioita voi säilyttää editointia varten. Kuvanlaadun kannalta iso tiedostokoko on kuitenkin hyvä asia, olettaen että video on luotu isolla bittinopeudella (ks. Bitrate). Editoinnissa käytettävät klipit voivat kukin olla jopa isompia, kuin niiden yhdistelystä ja leikkelystä muodostettu lopullinen video.

Bitrate. Itse olen ehdottomasti sitä mieltä, että kunnon editointiohjelma (kuten DaVinci Resolve) antaa käyttäjänsä säätää kaikki parametrit itse. Näistä yksi hyvin oleellinen on bitrate eli nk. bittinopeus, kun editoitua videota aletaan renderöidä YouTubeen lähetettäväksi tiedostoksi. Itse suosittelen ehdottomasti YouTuben omia suosituksia, mitä tulee bittinopeuden asettamiseen eri tilanteissa. Pääsääntöisesti suuremman resoluution ja suuremman kehysnopeuden (frame rate) tilanteissa tarvitaan enemmän bittejä, että videokuva säilyy siedettävänä. Liian matalalla bittinopeudella kuvassa voi ilmetä ikävää palikoitumista.

Frame rate. Tällä käsitteellä viitataan siihen, montako yksittäistä kuvaa videossa näytetään sekuntia kohden. Se, että asiat näyttävät videossa liikkuvan, pohjautuu aina siihen, että katsojalle näytetään peräkkäin monta, yleensä vain vähän edellisestä poikkeavaa kuvaa sarjatulena. Nopeampi frame rate eli kehysnopeus antaa vaikutelman sulavammasta liikkeestä kuin alempi nopeus, joskin elokuvamaailmassa on totuttu 24:ään kuvaan sekunnissa. Jos videoklippiä yrittää editoida alemmalla kehysnopeudella kuin millä se on nauhoitettu, alkaa kuva näyttää "nykivältä." Sama tapahtuu toisella tavalla, jos editoinnin kehysnopeus on suurempi kuin millä klippi on nauhoitettu. Joskus kuitenkin videoon joutuu liittämään klippejä, joissa on eri kehysnopeudet. Mielestäni pienimmän pahan ratkaisu tähän esim. DaVinci Resolvessa on se, että asetuksissa otetaan käyttöön "Frame blend." Tämä siis ratkaisee kehysnopeuksien eron muodostaman ongelman niin, että tarvittaessa ohjelma sekoittaa kehyksiä keskenään. Lopputuloksena on sumeampi videokuva kohdissa, joissa on paljon liikettä.

Proxy. Mielestäni liian vähälle huomiolle jäänyt käsite on nk. Proxy-tiedostot. Proxy-tiedostot ovat varsinaisista raakanauhoitteista tehtyjä pienempiä kopioita, joita tietokoneen on helpompi käsitellä. Varsinainen yhdistely ja leikkely tehdään siis ensin Proxy-tiedostoihin, mutta ennen kuin lopputulos renderöidään yhdeksi videotiedostoksi, jo tehdyt editoinnit asetetaankin koskemaan laadukkaampia raakanauhoitteita. Näin voidaan hyödyntää sekä pienempien tiedostojen sujuvaa käsittelyä että raakanauhoitteiden parempaa kuvanlaatua. Hyvin monesti, varsinkin alemman teholuokan tietokoneilla, suora editointi raakatiedostoilla voi johtaa hidasteluun ja toiston pätkimiseen, kun omia editointeja yrittää esikatsella. Hidastelun todennäköisyys toki lisääntyy, mikäli haluaa käyttää videossaan erikoisefektejä ja muita lisäyksiä.

Jos lukija on käynyt koko artikkelin läpi tähän asti, hän ymmärtänee, miksi saatan niin helposti huomata “virheitä” eri tubettajien videoissa. En välttämättä osaa olla reilu kriitikko sellaiselle, joka vain haluaa keskittyä kuvaamaan elämäänsä ja ilmaisemaan itseään somessa. Osa tubettajista ulkoistaakin editoinnin jollekin toiselle, puhumattakaan oman YouTube-kanavan kansitaiteesta. Samaten toisilla on kanavillaan kiivaampi julkaisutahti, kun taas toisille ei ole mikään ongelma, vaikka julkaisujen välillä kuluisi viikkoja. Itse kuulun tähän joukkoon, sillä mielestäni tietyssä aikataulussa pysyminen vain häiritsee itse videoon keskittymistä. Ainakin oma yleisöni on jo tottunut tähän ja haluan uskoa, että viime kädessä laatu palkitaan.

 

Kirjoittaja Toivo ("Topi") Hauru on valmistunut media-assistentiksi vuonna 2014 ammattiopisto Luovista. Tutkintoalan ohella hän on myös itseoppinut blogikirjoittaja ja säveltäjä. Vapaa-aikansa Toivo on myös käyttänyt suurten tietomäärien omaksumiseen vaihtelevista aihepiireistä.